Ei varmasti aivan viisain valinta ensimmäiseksi omaksi hevoseksi pidemmän tauon jälkeen, vaikka miten olisi teininä kilpaillut ja omistanut oman hevosen. Toisaalta voisi kysyä, miksi tällainen hevonen on edes myyty näillä lähtökohdilla, mutta niin nyt kuitenkin on tapahtunut.

Mel on hyvin herkkä hevonen: se reagoi pieniinkin apuihin, mielialan muutoksiin ja tasapainon heilahduksiin, eikä yleensä mitenkään pienesti. Se tarkkailee ympäristöään jatkuvasti, muttei ole pätkääkään pelokas. Pikemminkin se ottaa kaiken haasteena ja haluaa jatkuvasti yrittää kovemmin. Tämä huomioiden, Mel on luultavasti täydellinen hevonen Katarinalle. Kummallakin on jatkuvasti halu onnistua paremmin.

Hoitotoimenpiteissä ori on usein hieman kärsimätön, se steppailee paikallaan, vaihtaa painoa jalalta toiselle, kuopii maata ja pärskii. On se nuorena toisinaan hampaitakin yrittänyt käyttää, mutta tämä tapa on onneksi jo hyvin pitkälti unohtunut. Mel ei voi käsittää, miksi kaikessa tuntuu aina menevän niin kauan, miksei voitaisi jo mennä tekemään hommia! Etenkin satuloidessa käy monesti jo hyvinkin levottomasti ja on ikään kuin lentoon lähdössä, minkä vuoksi onkin turvallisinta pitää ori kiinnisidottuna siihen asti, että on aika poistua tallista. Taluttaessa on hyvinkin vireä, steppailee ja pärskii, mutta ei varsinaisesti ryntäile. Narun tai ohjien kiristyessä osaa kyllä himmata vauhtia ja palautua ruotuun, kunnes lähtee taas uudelleen kiemurtelemaan omille reiteilleen.

Ratsuna Melnikov ei ole sieltä helpoimmasta päästä, ei todellakaan. Se kiihtyy nollasta sataan silmänräpäyksessä ja tällöin sillä on varsin kevyt etupää - erilaiset hypyt ja loikat ovat tulleet erittäin tutuiksi orin kanssa. Toisinaan on vaikea edes ymmärtää mistä se innostuu niin kovasti, sillä melkein mikä tahansa tuntuu riittävän laukaisemaan moisen käytöksen. Laukkatehtävät, siirtymiset, esteet, maastoesteet, muut hevoset, uudet paikat ja moni, moni muu asia saa orin kierrokset kattoon. Niiden laskeminen onkin sitten tehtävä sinänsä, sillä orilla itselläänhän ei ole minkäänlaista halua rauhoittua. Vakaa käsi ja tasainen istunta ovat tietenkin Melin kanssa kaiken A ja O, mutta lisäksi vaaditaan lehmänhermoja ja hyvää huumorintajua.

i. Motka Oriel vrh, 168cm, m, kenttäpainotus	ii. Gusev Xenik vrh, 165cm, m, kenttä	iii. Vladilen vrh, 163cm, m
		iie. Luda vrh, 166cm, m
	ie. Kira vrh, 170cm, m, kenttä	iei. Gusev Yurcvhik vrh, 167cm, m
		iee. Marina vrh, 166cm, mrn
e. Kapitolina vrh, 161cm, m, kenttäpainotus	ei. Gena Fyodor vrh, 163cm, m, kenttä	eii. Gennadi vrh, 161cm, m
		eie. Inessa vrh, 165cm, mrn
	ee. Katyusha vrh, 161cm, mrn, kenttä	eei. Leonid vrh, 162cm, trn
		eee. Kristina vrh, 164cm, mrn

Sukuselvitys

II. Gusev Xenik oli aikoinaan varsin tunnettu kilpahevonen Venäjällä. Orin kilpailutulokset kenttäratsastuksessa eivät jättäneet ketään kylmäksi, mutta Xenik tunnettiin myös erittäin vaikeasta luonteestaan. Sillä oli oma luottohoitaja joka kulki ratsukon mukana kaikissa kilpailuissa, eikä sitä kotioloissakaan käsitellyt kuin joukko rautaisia ammattilaisia. Selästä käsin musta hevonen oli niin ikään varsin haastava, se kuumui helposti ja ärsyyntyi ratsastajan pienistäkin virheistä valtavasti. Tämän vuoksi orille oli aikanaan varsin hankala löytää sopivaa kilparatsastajaa, mutta kun yhteinen sävel löytyi, oli ori todella laadukas kenttähevonen. Se ei pelännyt mitään ja yritti aina ylittää itsensä. Lisäksi Xenikin kestävyys ja palautumisnopeus oli aivan omaa luokkaansa, mikä monesti takasikin sille voiton jopa CIC5-tason luokissa.
Kilpailuista ori siirtyi eläkkeelle 18-vuotiaana lievän jännevamman vuoksi. Toipumisaika oli luonnollisesti täyttä helvettiä Xenikin taustajoukoille, mutta onneksi se toipui lopulta täysin. Jalostuskäytössä se olisi varmasti ollut suositumpi, mikäli luonne olisi ollut edes hieman tasaisempi. Kaikesta huolimatta ori sai 21 jälkeläistä, jotka ikävä kyllä ovat aika pitkälti perineet haastavan luonteen - toki myös upeat kilpahevosen ominaisuudet. Xenik oli 24-vuotias kuollessaan yllättäen sydänkohtaukseen omassa tarhassaan.

KRJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

ERJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

KERJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

MEJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

MEJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

Katarina Kuusla

28-vuotias
Ammatiltaan lääkäri
Pituus 171cm
Mustat hiukset, silmien väri ruskea

"It seems what's left of my human side
Is slowly changing in me
The world is a scary place
Now that you've woken up the demon in me

No mommy, don't do it again
Don't do it again
I'll be a good boy
I'll be a good boy, I promise
No mommy don't hit me
Why did you have to hit me like that, mommy?
Don't do it, you're hurting me
Why did you have to be such a bitch"

Menneisyys

Isänsä suku on Venäjältä, isä työskenteli toimitusjohtajana pankkialalla, kunnes kuoli hämärissä olosuhteissa Katarinan ollessa 11-vuotias. Naisen äiti toimi lääkärinä, mutta menehtyi 60-vuotiaana pitkällisen alkoholi- ja lääkeriippuvuuden myötävaikutuksesta. Isäänsä Katarina ei muista kovin hyvin, sillä mies oli aina töissä ja oli hyvin etäinen. Äitinsä kanssa nainen oli huonoissa väleissä koko elämänsä, sillä tämä oli hyvin kylmä ja etäinen, sekä erittäin vaativa lapsiaan kohtaan. Katarinalla on myös itseään vuoden vanhempi isoveli, joka työskentelee taloushallinnossa. Sisarukset eivät ole juurikaan tekemisissä.

Katarina ei ole teinivuosien jälkeen osannut rentoutua ilman alkoholia ja vapaa-ajallaan onkin useimmiten ainakin hiukan hiprakassa - rankka työ vaatii rankat huvit. Peruskoulun jälkeen suuntasi tietenkin lukioon (mikään muu ei olisi tullut kysymykseenkään) ja sittemmin lääketieteelliseen, jonne pääsi ensimmäisellä yrittämällä. Valmistui etuajassa ja on siitä asti tehnyt töitä, ensin pienen kylän terveyskeskuslääkärinä, kunnes pääsi Helsinkiin töihin. Äitinsä kuoleman jälkeen irtisanoutui ja lähti hakemaan uutta suuntaa elämäänsä, aloittaen kuukauden lomasta Espanjassa. Tänä aikana kehittyi ajatus muuttaa pysyvämmin ulkomaille ja muutaman sattumuksen kautta päätyi Sveitsiin.

Persoonallisuus

"Jokaisessa ihmisessä asuu narsisti" on Katarinan motto.

Katarina on melko kyyninen, hieman kylmäkin nainen, joka pitää läheisimmätkin ihmiset mielellään käsivarren mitan päässä omista tunteistaan, mutta toisaalta kärsii joskus raastavasta yksinäisyydestä juuri sen vuoksi. Tottunut pienestä asti huolehtimaan niin itsestään, isoveljestään kuin äidistäänkin. On aina ollut lähinnä yksinäinen susi, joka seuraa omaa polkuaan juuri muita kuuntelematta. Pienestä asti Katarinan äiti on vaatinut tyttäreltään paljon niin opiskelu- kuin harrastuspuolellakin, eikä epäonnistuminen ole koskaan ollut vaihtoehto. Samanlaisella pikkutarkkuudella ja perfektionistisuudella nainen suhtautuu yhä edelleen kaikkeen, eikä osaa olla tyytyväinen itseensä ellei ole aivan varmasti antanut kaikkeaan.

Hevoshistoria

Aloittanut ratsastuksen ala-asteella pienellä ratsastuskoulussa, kunnes 13-vuotiaana sai oman hevosen. Katarinan äidin mielestä harrastus on turha ellei siinä voi kilpailla, joten näiden periaatteiden myötä tyttö päätyi kilpailemaan esteratsastuksessa. Aktiivisimmat kilpailuvuodet sijoittuvat Katarinan teini-ikään, mutta lääkäriopintojen myötä aika ei enää riittänyt niin täysipainotteiseen harrastamiseen ja kilpaileminen jäi taka-alalle. Hevosensa nainen myi 21-vuotiaana ja tyytyi silloin tällöin ratsastelemaan tuttaviensa hevosia, kunnes pari vuotta myöhemmin lopetti harrastuksen kokonaan. Parhaimmillaan ollut tasoltaan Vaativa B / 120cm.

Päätynyt tauon jälkeen verestämään hevosharrastustaan Espanjassa ja sillä reissulla mukaan lähti myös venäjänratsuhevosori Namys Melnikov eli tutummin Mel. Ori on nuori eikä luonteeltaan aivan helpoimmasta päästä, mutta siitä olisi tarkoitus kouluttaa monipuolinen harrastuskaveri eri ratsastuslajeihin. Suvun puolesta etenkin kenttäratsastuksen saralla voisi olla mahdollisuudet menestyä.

Itsensä etsimistä Espanjassa

"Baarin jälkeen
Pesen maskaraa
Liian kallista
Mun kasvoilta
Tää ilta ei
Ei mennyt ihan putkeen
Ei scorei, ei succeet
Vaik mä olin upee"

Taas sitä mentiin, päätyyn ja syvään päähän ja laitaan. Pankkitilin saldoa en kehtaa edes katsoa, sen verran monta kertaa muistan hakeneeni tiskiltä uutta juotavaa illan aikana. Tällä kertaa olin sentään päätynyt omaan hotellihuoneeseeni yöksi, eikä vierestäni löytynyt yhtään kotiin raahattua miestä. Tai naista, kuka näitä miettii. Muistikin oli tallella, samoin mukana ollut omaisuuteni. Positiivista tämäkin. Päässä sen sijaan jomotti ja suussa maistui tuhkakuppi, joten oli parempi kömpiä sängystä ylös hakemaan vettä. Suihkussakin pitäisi käydä että viitsii lähteä aamiaiselle, vaikka kaipa ne täällä ovat nähneet vaikka minkälaista ilmestystä aamuisin.

Aamiainen tuntui huonolta idealta heti ravintolaan astuessani. Kaikkialla haisi pekoni, mikä sai vatsani kääntymään ympäri. Tyydyin siis hakemaan vain kahvia ja tuoremehua, ehkä en koettelisi onneani enempää. Muiden lomailijoiden puheensorina tuntui huudolta ja astioiden kilinä meni suoraan otsalohkooni.

Olin viettänyt Espanjassa jo kaksi viikkoa ja tästä ajasta olin ollut humalassa suunnilleen sen kaksi viikkoa. En oikeastaan ollut edes lomalla vaan pakenemassa kotitilannettani. Äitini oli kuollut hiljattain ja olin joutunut yksin hoitamaan kaikki hautajaisjärjestelyt ja perunkirjoitukset sun muut, koska veljeni ei tietenkään saanut mitään aikaiseksi. Jokaisella pilvellä on kuitenkin hopeareunuksensa ja tässä tapauksessa se oli raha. Olimme kumpikin perineet varsin mittavan määrän rahaa, osakkeita ja muutaman kiinteistön, joten ainakin oma loppuelämäni oli varsin turvattu. En toki voi sanoa kärsineeni muutenkaan köyhyydestä, sen verran hyvin lääkäreille toki maksetaan. Perintö vain mahdollisti mukavan mittaisen tauon tavalliseen arkeen, joten tietenkin suuntasin Espanjan auringon alle.

Äitini ei ollut kuollessaan vanha, mutta vuosikymmenten alkoholismi ja lääkkeiden väärinkäyttö teki lopulta tehtävänsä. Välillä tosin mietin, että veri tosiaan on vettä sakeampaa; turvaudunhan itsekin alkoholiin heti kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Samaa tietä kulkee veljenikin, vaikka päällisin puolin hänkin on elämässään melko menestynyt, mutta niinhän meidän perheessä aina on tehty. Kunhan kulissit on kasassa, ei muulla ole väliä.

Havahduin mietteistäni kun tarjoilija tuli kysymään otanko toisen kupin kahvia. Nyökkäsin ja minulle kaadettiin täyteen höyryävää juomaa. Pitäisi keksiä jotakin tekemistä tälle päivälle, etten astuisi taas baariin heti ovien auettua.

Matkatoimiston sivut osasivat kertoa, että Soriassa pääsisi kesällä tutustumaan San Juan de Dueron luostariin sekä sen lukuisiin kirkkoihin. Harmi että olin päättänyt lähteä Espanjaan keskellä talvea. Muutoin sivusto ei sitten osannutkaan ehdottaa juuri muuta kuin jalkapallon katsomista tai kävelyä joenrannassa. Mahtavaa, olisi pitänyt mennä Fuengirolaan. Aivan sivun lopussa oli kuitenkin kiinnostukseni herättävä maininta: "Ratsastusvaelluksia Sorian kauniissa luonnossa - vain varttin matka keskustasta". Klikkasin linkkiä ja päädyin järkyttävän ison tallikompleksin nettisivuille, jossa kaikki luki tietenkin espanjaksi. Vitutuskäyräni kohosi koko ajan korkeammalle ja aloin jo luopua ajatuksesta tehdä tänäänkään muuta kuin humaltua, kunnes huomasin että sivuston sai myös englanniksi.

Seuraavan tunnin seikkailinkin sitten tallin sivuilla. Siellä kerrottiin tallin tarjoavan vaelluksia turisteille ympäri vuoden, joista osa sopisi myös aivan aloittelijoille. Hinnastokin vaikutti ihan kohtuulliselta. Reittejä näytti olevan jos jonkinlaista, lyhyimmät vain tunnin mittaisia ja pisimmät viisipäiväisiä. "Miksipä ei, kai sitä voisi käydä taitoja verestämässä pitkästä aikaa", mutisin itsekseni ja päätin soittaa tallille.

Puhelimeen vastattiin jo toisen tuuttauksen kohdalla ja yllätyksekseni naishenkilö luurin toisessa päässä puhui englantia. Esittelin itseni ja kyselin olisiko tälle päivälle jotakin sopivaa vaellusta tiedossa. Sattuikin sopivasti, sillä iltapäivällä starttaisi kahden tunnin reissu, joka sopisi myös minunlaiselleni satulaan palaajalle mainiosti. Sain reittiohjeet ja maksutiedot naiselta, joka oli esittäytynyt Irethiksi ja minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.

Hörppäsin kahvini loppuun ja palasin hotellihuoneeseeni etsimään sopivia vaatteita ratsastukseen, joita ei tietenkään löytynyt. Jouduin kiireenvilkkaa lähtemään vielä kaupoillekin ennen kuin pääsin suuntaamaan kohti Namyshill-nimistä tallia. Istuessani taksissa tunsin pienen jännityksen vatsassani, sillä edelliskerrasta satulassa oli kulunut jo viisi vuotta, ja silloinkin ratsuni oli ollut 24-vuotias suomenhevosruuna, joka vietti ansaittuja eläkepäiviään. "Ehkä se on kuin pyörälläajo, ehkä sitä ei niin vain unohda", ajattelin kun saavuimme perille. Edessäni kohosi valtavan suuret tallirakennukset, joita näytti olevan useita. Kaikkialla näkyi ihmisiä, hevosia ja muutama koirakin pihassa makoili. Ohjeistuksen mukaan suuntasin rakennukseen jonka kyljessä luki "Office" ja astuin ovesta sisään.

Toimisto oli valoisa ja varsin tyylikäs, ei lainkaan sitä mitä olin odottanut. Pöydän takana istui keski-ikäinen nainen hiukset poninhännällä, pukeutuneena T-paitaan ja farkkuihin. Tervehdin ja esittelin itseni, jolloin nainen puhkesi hymyyn ja esitteli itsensä Ireth Echavarriaksi, tallinomistajaksi siis. Hoidimme ensin maksuasiat alta pois, minkä jälkeen hän soitti tallityöntekijän viemään minut ratsuni luo. En tiedä mitä olin odottanut, mutta pian ovesta saapui luultavasti komein koskaan näkemäni mies ja tunsin polvieni suorastaan notkahtavan. Tästähän tulisi mielenkiintoinen päivä.

Orioliksi esittäytynyt mies lähti viemään minua kohti suurta, valkoista tallirakennusta, jossa näytti olevan kymmeniä karsinoita. Käveltyämme kilometreiltä tuntuneen matkan saavuimme karsinan eteen, jossa seisoi punaruskea, suloinen hevonen, jonka nimeksi kerrottiin Ximena. "Se on todella kiltti, kuka tahansa pärjää Ximenan kanssa. Varusteet ovat tässä oven edessä, tarvitseko apua niiden pukemisessa?" Oriol tiedusteli kohteliaasti ja mieleni teki heittäytyä täysin avuttomaksi, mutta tyydyin vain pudistamaan päätäni. Ehkäpä olin tämän reissun aikana tutustunut jo riittävästi espanjalaisiin gigoloihin.