"Herttinen, onpas kookas varsa", oli ensimmäinen ajatukseni kun olin Viisikossa ensimmäistä kertaa katsomassa torinhevosvarsaa, jonka olin varannut jo ennen sen syntymää. Ikää tällä koipeliinilla oli vasta pari viikkoa, mutta se oli jo silloin huomattavan raamikas kaveri. Kuukausien kuluessa siitä kasvoi aina vain isompi ja komeampi. Olimme kasvattajan kanssa sopineet, että vieroituksen jälkeen varsa jäisi kotitallilleen koulutettavaksi ja se muuttaisi valitsemalleni tallille vasta ratsukoulutuksen jälkeen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Lennuksi nimetty nuorukainen olisi siis lähtenyt matkaani neljävuotiaana, mutta koska se päätti venähtää aivan tolkuttoman kokoiseksi, sen ratsukoulutusta lykättiin puolella vuodella. Siitäkin huolimatta kaikki piti ottaa hyvin rauhallisesti, sillä alkoi vaikuttaa siltä, ettei raudikko lopettaisi kasvuaan ikinä. Lopulta siitä kasvoikin yli 10 senttimetriä korkeampi kuin kummastakaan vanhemmastaan eikä kukaan oikein ymmärrä miten ihmeessä näin pääsi käymään.

Kuitenkin, Lennun ollessa viisivuotias, pääsin viimein hakemaan sen itselleni. Olin toki vuosien saatossa käynyt sitä katsomassa vähintään kerran kuukaudessa ja pitänyt kasvattajan kanssa tiiviisti yhteyttä, mutta välimatka oli kuitenkin satoja kilometrejä, joten käytännössä aloitimme kavioliittomme vasta hakiessani ruunan itselleni.

Lennu on aivan mahdottoman kiltti ja suloinen ruunanrupsukka, joka on aina tunkemassa kaikkien syliin. Valitettavasti se ei aivan ymmärrä olevansa ihan jumalattoman kokoinen ja uudet ihmiset raudikko onkin useamman kerran kaatanut kumoon ihan vain silkkaa hellyydenkipeyttään. Mitään pahaa Lennu ei tällä kuitenkaan koskaan tarkoita, mutta tämän ominaisuuden vuoksi se ei ole aivan lasten käsiteltävissä.

Kaikki hoitotoimenpiteet sujuvat täysin ongelmitta. Ruuna seisoo siivosti paikallaan niin harjauksen kuin kengittämisenkin aikana, toisinaan se saattaa tarkistaa löytyisikö taskuista herkkuja tai olisiko rapsutuksia saatavilla. Nauttii erityisen paljon ryntäiden harjaamisesta ja kunnon kyhnytyksestä ja silloin sen alahuuli alkaa roikkua silmien lupsuessa kiinni. Taluttaessa hieman vauhdikas erityisesti kesäaikaan, sillä Lennu menisi mielellään tarkistamaan kaikki matkan varrelle osuvat ruohotupsut. Kunnioittaa kyllä ihmistä sen verran, ettei yritä ryskiä kenenkään päältä. Ahneus näkyy ruunassa kyllä muulloinkin, maastoreissuilla se nyhtää mukaansa kaikki sopivat lehdet ja tarhassa viettää kaiken aikansa etsien ruokaa. Traileriin kävelee hetken miettimisen jälkeen rauhallisesti, mutta ei aina kovin mielellään. Matkustaa kuitenkin fiksusti ja tulee myös ulos turvallisesti.

Ratsuna Lennu on vielä erittäin raaka. Se osaa Helpon B:n asiat hienosti ja hyppää pieniä esteitä niin kentällä kuin maastossakin, mutta kovin kokeneeksi sitä ei voi sanoa. Yritteliäs ja nopea oppimaan ruuna kyllä on, se kulkee aina ratsastajaa kuunnellen ja aivan varmasti yrittää joka ikinen hetki parhaansa. Vaikeammissa tehtävissä hämmentyy usein hieman, jolloin tarvitsee hyvin paljon tukea ratsastajalta. Ei kuitenkaan tee mitään yllättävää, lähinnä muuttuu varsin epävarmaksi ja eteenpäinpyrkimys katoaa likimain kokonaan.

Esteillä vaatii niinikään paljon rohkaisua, mikä ei aina ole hyvä yhdistelmä minun kanssani - arastelen hyppäämistä vähintään yhtä paljon kuin Lennukin. Teoriassa kumpikin meistä kykenee ylittämään rataesteitä melkein metrin korkeudella, mutta käytännössä menemme lähinnä maapuomeja silmät kiinni ja puntit tutisten. Onneksi Lennulla on taitava vuokraaja, joka mielellään myös hyppää ruunan kanssa, joten se ei pääse vallan unohtamaan hyppytaitojaan.

i. Mihkel Koit torinh 100%, 166cm, prt, yleispainotus	ii. Mikk Oskar torinh 100%, 168cm, vprt, yleis	iii. Meelis Rein torinh 100%, 167cm, rt
		iie. Pihla torinh 100%, 168cm, vprt
	ie. Kadri torinh 100%, 165cm, prt, yleis	iei. Rebane torinh 100%, 170cm, rt
		iee. Kätlin torinh 100%, 161cm, prt
e. Mifalei's Sarkograf EST torinh 84,375%, 165cm, vkk, yleispainotus KTK-III	ei. Sarcophagus EST torinh 75%, 172cm, rn, yleis	eii. Severus Aadlik EST torinh 50%, 173cm, m
		eie. Cleopatra EST torinh 100%, 171cm, vrn
	ee. Mifalei's Grafi EST torinh 93,75%, 167cm, vkk, yleis	eei. Tarvo EST torinh 87,5%, 169cm, rt
		eee. Regina EST torinh 100%, 166cm, vkk

Sukuselvitys

ii. Mikk Oskar on aiemman omistajansa mukaan hevosmaailman suurin herrasmies. Oskar on kiltti ja lempeä ja jopa aavistuksen yksinkertainen ori. Oskarista suunniteltiin jalostusoria, mutta se päädyttiin ruunaamaan vain hetki sen jälkeen kun Kadri oli jäänyt tyhjäksi. Omistaja oli kironnut kovaan ääneen Kadrin omistajille, että olisihan hänen pitänyt tietää, ei niin kiltistä orista voi olla miehen puuhiin. Kadrin omistaja kuitenkin alkoi muutaman viikon päästä epäillä tiineyttä, jolloin toinen eläinlääkäri totesi Kadrin tiineeksi. Niin Miska jäi valitettavasti tämän suuren herrasmiehen ainoaksi jälkeläiseksi. Nykyään Oskar toimii vaellushevosena pienellä maalaistallilla ja on tallin suosituin hevonen tasaisten liikkeidensä ja säikkymättömän luonteensa vuoksi.

iii. Meelis Rein on voimakas ja jykevä hevonen, joka on kokeneella hevosharrastajalla eläkepäivien hupina. Omistaja on keskittynyt Reenan kanssa harrastamaan lähinnä pitkiä ja rentoja maastokävelyitä, mutta naapuruston nuoret ovat myös harrastaneet koulu- ja esteratsastusta orin kanssa. Reenalla on vain muutamia kilpailutuloksia, mutta ne osoittavat silti orin monipuolisuutta ja sopeutuvaista luonnetta. Reena on hoitaessa erittäin kiltti ja se on myös mahdollistanut omistajalleen kengityksen opettelun loputtoman kärsivällisyytensä ansiosta. Reenalla on muutamia jälkeläisiä, jotka ovat kaikki perineet rauhallisuuden ja mukavat askellajit isältään.

iie. Pihla on suomeen myyty torinhevostamma. Pihla on ratsastuskoulussa Etelä-Savossa ja toimii etenkin junnuratsastajilla hienosti. Pihlaa moititaan usein turhan laiskaksi, mutta jos ratsastaja jaksaa vaatia tammalta sen osaamistason mukaista suoritusta niin tamma näyttää parhaat puolensa. Pihlalla on erittäin miellyttävä pieni ravi, ja kohtuullisen suuri laukka. Pihlaa käytetään myös alkeistunneilla niin lapsilla kuin aikuisillakin ja sen kanssa on myös kokeiltu pienimuotoisesti vikellystä. Pihla suhtautuu kaikkeen ja kaikkiin rauhallisesti ja järkevästi ja on näköjään periyttänyt sen myös ainoalle varsalleen, Oskarille, joka syntyi Virossa ennen tamman myyntiä Suomeen.

ie. Kadri on kasvattajan, A. Lepmetsin, omistuksessa oleva rauhallinen tamma. Kadri on luotettava ratsu, jolla perheen lapsetkin uskaltavat ratsastaa huoletta. Tammaa ei ole ratsukoulutettu ammattimaisesti, joten sen koko potentiaalia on vaikea arvioida, mutta yksi on varma: Kadri on helppo hevonen isolla H:lla. Se kulkee ongelmitta keskusta-alueellakin, muttei karsasta pitkiä vaelluksia metsissäkään. Vapaasti liikkuessaan sillä on todella kaunis ja liidokas ravi, eikä laukassakaan ole moittimista. Korkeutta tammalla on 165 senttimetriä ja rakenteeltaan se on hyvin jykevä, muttei kuitenkaan liian raskas. Raudikolla on myös hypätty pieniä esteitä ja se ylittääkin ne mielellään, muttei erityisen hyvällä tekniikalla. Ei kuitenkaan kieltele koskaan. Kadrilla on useita jälkeläisiä, jotka kaikki ovat tyypiltään oikeanlaisia universaalilinjaisia torinhevosia. Tamma on ollut siitoshevosena loistava, sillä se on aina hoitanut varsansa itsenäisesti ja esimerkillisesti ja sen kantoajat ovat olleet helppoja. Lisäksi se on punaraudikko on periyttänyt todella hyvää luonnetta jokaiselle jälkeläiselleen.

iei. Rebane on kotiseudullaan pikkujulkkis. Rebane on kilpaillut pienissä luokissa miltei lajia kuin lajia, mutta kuuluisaksi sen on tehneet aivan muut ansiot. Rebane eli Rene on toiminut terapiahevosena ja lasten talutusratsuna monissa tapahtumissa keräten kaikkien ihmisten sympatiat loputtoman rauhallisella luonteellaan. Renen ahneus on saanut orin monesti pulaan, mutta kaikki yhä muistelevat yhtä tiettyä kertaa, kun tarhastaan karannut Rebe jäi päästään kiinni läheisen talon tuuletusikkunaan. Huhuja liikkuu niin paljon, ettei kukaan tiedä varmaksi, mutta ilmeisesti talon emäntä oli ollut valmistelemassa omenapiirakkaa juhlia varten. Jalostusorina Rebane ei ehkä ollut aivan huippuluokkaa, sillä mitattavia ansioita sillä oli melko vähän kaikesta huolimatta. Rautias sai kuitenkin yhdeksän jälkeläistä ja yllättävän suuri osa niistä on kilpaillut hyvällä menestyksellä kouluratsastuksessa ja valjakkoajossa. Harmillisesti Rebane periytti jonkin verran myös huonoa kavioainesta, mikä on osan sen jälkeläisten kilpailu-uran katkaissut./p>

iee. Kätlin oli suvun pippurisin tapaus. Kätlin meni nuorena teini-ikäiselle tytölle ensihevoseksi ja päätyi jalostuskäyttöön vasta eläkepäivinään. Kätlin oli reipas ja erittäin varmajalkainen ja nöyrä hevonen, joka suostui kaikkeen mitä omistajansa siltä keksi vaatia. Kätlinin kanssa kilpailtiin muutamissa estekilpailuissa, mutta sen hyppytekniikka ei riittänyt niin isoille esteille, mitä sen ratsastaja olisi toivonut. Toisaalta myöskään silloisen ratsastajan tyyli ei ehkä sopinut juuri tälle hevoselle, sillä vaikka punarautias olikin nöyrä ja yritteliäs, se reagoi turhan koviin apuihin juoksemalla aina vain kovempaa ja hutiloimalla. Kätlinin tavanneet ovat kuvailleet tammaa energiseksi, mutta vähän epävarmaksi hevoseksi, joka kaipasi paljon tukea ratsastajaltaan. Päädyttyään pois kisakentiltä tamma pääsi A. Lepmetsin omistukseen ja asutettiinkin jo samana kesänä ensimmäisen kerran. Tamma ehti tehdä neljä varsaa ennen eläköitymistään ja ne kaikki perivät emänsä tulipunaisen värin. Osa päätyi kilpakentillekin, parhaiten menestystä tuli estepuolelta jopa 110cm-luokista.

KRJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

ERJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

KERJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

VVJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

MEJ

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

Näyttelyt

00.00.0000 - Paikka - Luokk A - 0/00

Kaljatöltti 20.10.2021

"Pitää sitä elämässä olla jotain hupiakin!" hihkaisin lähtiessäni Lennun kotitallilta ajamaan kohti Kiiluniemessä järjestettävää kaljatölttiä. Moiseen ilmoittautuminen oli saanut niin tallinpitäjän kuin omat vanhempanikin miettimään mielenterveyteni kantimia, mutta vähät välitin siitä. Jos kerran on mahdollista pitää hauskaa, niin miksi hukata tilaisuus?

Kaduin tätä päätöstä noin sata kertaa ajomatkan aikana. Eksyin aivan liian monesti ja matkahan oli aivan järjettömän pitkä. Onneksi olin varannut siihen paljon aikaa, mutta toinen kuskikaan ei olisi ollut pahitteeksi. Lopulta onneksi löysin oikeaan paikkaan ja sain Lennunkin purettua autosta ilman suurempia haavereita.

Itse tapahtuma oli järjestetty hyvin rennosti mutta asiallisesti ja voin sanoa, että minulla oli hauskaa ensihetkestä viimeminuutteihin. Ratsuni oli suorastaan täpinöissään kun kapusin sen selkään hiukan ennen omaa luokkaamme ja jouduin jopa toppuuttelemaan sitä hieman. Ruuna innostui entisestään, kun minulle ojennettiin kaljatuoppi kouraan ja jouduin hoitamaan ohjaamisen yhdellä kädellä. Musiikin alkaessa Lennu lähtikin varsin lennokkaaseen raviin ja ensimmäisten askelien jälkeen olimme kumpikin yltäpäältä kaljassa. Tässä vaiheessa oli mahdotonta enää ottaa mitään vakavasti, joten yritin vain keikkua isoliikkeisen raudikon kyydissä ja pitää tuopista kiinni - viis siitä, että musiikin loppuessa se oli käytännössä tyhjä.

Paljon ei siis jäänyt hörpättäväksi kilpailun jälkeen, mutta sitäkin hauskempaa minulla oli. "Ehkä me vaihdetaan meidän laji vallan tähän", nauroin vedet silmissä kun kapusin alas steppailevan ja hitusen oluelle tuoksuvan ratsuni selästä.

Muutto Kuuvuoreen, 22.9.2021

"Kyllä me kohtaan ollaan perillä... ei me ainakaan eksyksissä voida olla. Mutta oliko tää tie muka näin pitkä", mutisin itsekseni kun ajoin trailerin kanssa - luullakseni - kohti Kuuvuoren Ratsastuskeskusta. Jo kauan sitten opin, että suuntavaistoni on surkea (olematon) ja navigaattorista huolimatta tuppasin yhä eksymään ainakin kerran viikossa. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, sillä olin matkan aikana ajanut harhaan jo neljä kertaa. Olihan matka toki älyttömän pitkäkin, suunnilleen 800 kilometriä, mutta olin kuitenkin ajanut sen ennenkin useamman kerran. Tällä kertaa tosin jännitys selittänee pahimmat törttöilyni. VIIMEINKIN minulla on Lennu kyydissä ja olemme matkalla kotiin! Tai siis Lennun kotiin, omaan kohtuullisen pieneen kaksiooni en tätä järkälettä ajatellut viedä. Juuri kun aloin etsiä sopivaa pysähdyspaikkaa, huomasin viimein kyltin Kuuvuoreen ja huokaisin helpotuksesta. Kaarsin autoni hitaasti tallipihalle ja hengitin syvään saatuani sen parkkeerattua. "Että tekis mieli tupakkaa." Ensin pitäisi kuitenkin löytää joku kertomaan mistä löydän Lennun karsinan ja sitten vielä purkaa ruuna trailerista. "Päätäkin särkee."

Keräsin taas itseni ja nousin autosta. Muutamia ihmisiä näkyikin liikuskelevan ulkona ja juuri sillä hetkellä tunsin itseni äärettömän vanhaksi. "Onko nää kaikki näin nuoria, apua. Ainakin 15 vuotta nuorempia kuin minä." Onneksi pian pihaan ilmestyi myös nainen, jolla oli selvästi ohjat käsissään kaiken suhteen. Hän suunnisti ripein askelin luokseni ja esittäydyimme. Minulla kävikin tuuri, sillä pääsin samantien jutuille tallinomistajan Irenen kanssa. Puhuimme hetken aikaa matkan sujumisesta, mutta muutaman minuutin kuluttua hän avusti minua ottamaan Lennun ulos trailerista, että sekin pääsisi jaloittelemaan. Ruunalla olikin vähän enemmän vauhtia kuin yleensä, mutta aika nätisti se kuitenkin tuli rampin alas. Hetken aikaa se pörhisteli ja katseli ympärilleen, kunnes näki jotain paljon mielenkiintoisempaa: syksyn viimeisiä ruohotupsuja. "Aina saa hävetä", mumisin Irenelle hieman häpeissäni, sillä en meinannut millään ilveellä saada raudikkoa nostamaan päätään edes sekunniksi. Loppujen lopuksi pääsimme Lennun kanssa yhteisymmärrykseen asioista: kävelimme kohti tallia samalla kun ruuna imuroi ruohoa parhaan kykynsä mukaan.

Irene ohjasi meidät yksityishevosten puolelle ja pari hevosta näyttikin karsinoissa olevan. Lennulle oli varattu karsina yhdeksän ja se sopi minulle oikein mainiosti. Päästin jättiläisen tutustumaan uuteen kotiinsa ja Irene näytti minulle paikkoja. "Kääk, tuun niin eksymään tänne vielä sata kertaa", ajattelin ja haroin hiuksiani. Käytäviä oli ainakin kymmenen, karsinoita ties kuinka monta ja oviakin tuntui olevan jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Onneksi yksityishevosten satulahuone oli sentään lähellä, sinne ehkä löydän jatkossakin. Sen sijaan toimisto sijaitsi toisessa ulottuvuudessa, tai siltä se väsyneissä aivoissani tuntui.

Toimistolla kävimme läpi Lennun hoito-ohjeet, tallin yleiset käytännöt ja muut olennaiset asiat. Kävimme tallipaikkasopimuksen läpi vielä kerran, muttei siinä ollut mitään huomautettavaa. Samalla hän selitti tallialueesta, erilaisista ratsastusmahdollisuuksista ja innokkaana yrittäjänä tietenkin myös kurssi- ja tuntivalikoimasta. Jotenkin siinä sitten kävi vielä niinkin, että ilmoittauduin Paluu satulaan -kurssille tälle syksylle. Naurahdinkin Irenelle, että noilla myyntitaidoilla hän myisi vaikka hiekkaa Saharaan.

Tämän jälkeen aloin kantaa Lennun tavaroita autosta. Eihän sillä hirveästi mitään ihmeellistä ollut vielä, mutta yllättävän monesti sain raahustaa tallin ja auton väliä, ennen kuin kaikki oli paikoillaan. "Ainiin, täytyy kysyä Ireneltä minne Lennun valjakkokärryt laitetaan jahka ne saapuu joskus", pohdin ääneen samalla kun kannoin viimeisiä varusteita satulahuoneeseen. Kelloa vilkaistuani tajusin, että minulla olisi vielä hetki aikaa, ennen kuin täytyisi lähteä kotia kohti. Päätin mennä juttelemaan Lennulle, sillä olin jo aivan uuvuksissa uudesta paikasta ja uusista ihmisistä. Hevonen oli sentään melko tuttu! Olin sen varannut jo emänsä vatsaan, eikä kukaan ole varmasti jännittänyt yhdenkään hevosen varsomista niin paljon kuin minä reilut viisi vuotta sitten. Alkuperäinen sopimus kasvattajan, hyvän ystäväni Irethin, kanssa oli se, että Lennu asuisi hänen luonaan noin neljävuotiaaksi, eli siihen asti, että ratsukoulutus olisi kohtuullisen hyvällä mallilla. Lennupa päätti sitten kasvaa elefantinkokoiseksi, minkä vuoksi ruunan ratsukoulutusta piti lykätä yli puolella vuodella. Muutoinkin sen kanssa on täytynyt välillä pitää taukoja, sillä sen kasvuvauhti oli erittäin kova. Nyt, viisivuotiaana, se on 177-senttinen ja painoa en uskalla edes veikkailla. Kasvattajan mukaan on mahdollista, että raudikko venähtäisi korkeutta vielä nytkin jopa sentin tai pari. Toivottavasti ei, siinä vaiheessa tarvitsen tikapuut päästäkseni ratsaille. Nytkin jakkaraltakin kiipeäminen tuntuu välillä vuorikiipeilyltä. Onneksi Lennua on siunattu hötkymättömällä luonteella!

Höpöttelin Lennulle niin kauan, että lopulta minulle tuli suorastaan kiire ehtiä kotiin säälliseen aikaan. Paluumatka kotiin sujui onneksi muuten ihan ilman kommelluksia. Tai no, kotiin ja kotiin, ei se kämäinen koppero kyllä miltään kodilta vielä tuntunut. Täytyisi varmaan katsella Penningen asuntomarkkinoita, kai täältäkin jotain siedettävää myytävää löytyisi. Sentään Snow, bordercollieni, oli odottamassa minua ja ilahtui valtavasti kun sain ulko-oven auki. Ystävällinen naapuri oli käynyt lenkittämässä sen muutamasti päivässä kun olin ollut Lennua hakemassa, mutta kovin tylsäähän sillä oli ollut. "Mitähän Snow tuumaisi hevosista, ei se ole tainnut ikinä niitä edes nähdä", jäin pohtimaan samalla kun avasin ansaitusti pullon valkoviiniä ja suuntasin parvekkeelle tupakka-askiani kaivellen.

Sopeutumisvaikeuksia ja syysmaisemia, 7.10.2021

"Hei iso mies, mitä kuuluu", juttelin Lennulle kun lopulta löysin oikean tarhan. Olin juuri päässyt paluu satulaan -kurssin toiselta tunnilta ja jalkani olivat kuin spagettia, eikä asiaa auttanut se, että kävelin ainakin kolme kilometriä pitkin poikin Kuuvuoren tiluksia löytääkseni hevoseni. Kun sitten saavuin ruunan luo, se oli huomattavasti kiinnostuneempi taskussani olevista leivänpaloista kuin minusta itsestäni. "Niinpä tietysti", naurahdin Lennulle ja rapsutin sen otsaa. Teki hyvää olla hetken aikaa melko itsekseen, seurana vain yltiöpäisen ahne hevonen ja pikkulinnut. Uudet paikat, uudet ihmiset ja uudet tilanteet ovat aina olleet minulle kuormittavia ja nyt kun ei ole edes ketään jakamassa arkea ja ajatuksia, niin kaikki on tuntunut hirveän raskaalta. "Onneks sä et tuomitse", kuiskin Lennulle ja syötin sille lisää leipää.

Rauhallisen hetkeni katkaisi täpäkkä huuto: "Hei! Ei hevosille saa syöttää mitään!" Säikähdin niin kovasti, että melkein putosin persuuksilleni ja Lennukin hätkähti. Näin teinitytön kävelevän meitä kohti reippain askelin ja selvästi närkästyneenä. Hänen saapuessaan kohdalleni sain lähinnä soperrettua, että Lennu on minun hevoseni ja koska sillä ei ole tarhakaveriakaan vielä, niin ajattelin ettei tästä nyt olisi haittaa. En edes tiedä miksi menin niin vaikeaksi, tiesin itsekin ettei tästä ollut aiheutunut vaaraa tai ongelmia kenellekään. Nuori tyttö katseli minua hetken hiukan epäluuloisena, kunnes kohautti olkiaan mutisten: "Miten vaan", ja lähti kävelemään takaisin kohti tallia. Jäin katsomaan hänen kulkuaan ja mietin, mahdanko ikinä sopeutua näin hienolle tallille. Aiemmin omistamani hevonen oli kyllä asunut laadukkaalla kilpatallilla, mutta siellä ei toisaalta ollut hoitajia tai ratsastustunteja, joten kävijöitä oli ollut huomattavasti vähemmän. Pidän kyllä Kuuvuoresta kovasti, puitteet ovat todella hienot ja Irene on vaikuttanut erinomaiselta ratsastuksenopettajalta, mutta joukkoon sopeutuminen tuntuu kovin vaikealta.

Pohdintani keskeytyivät - jälleen - Lennun tuupatessa minua turvallaan selkään. Oli vähällä etten kaatunut suorilta jaloilta naamalleni. Mulkaisin hevostani ja päätin lähteä sen kanssa pienelle kävelylle. Nappasin riimun ja riimunnarun portinpielestä, pujotin ne raudikon päähän ja talutin sen portista ulos. Ei minulla ollut aavistustakaan minne olimme menossa, mutta juuri sillä hetkellä asialla ei tuntunut olevan merkitystä. Lähdimme kävelemään kohti jotakin ratsastuspolunnäköistä reittiä ja pian tallialue hälinöineen ja kiireineen jäivät taakse. Laahustimme Lennun kanssa hitaasti, maisemia katsellen eteenpäin. Vähän väliä ruuna pysähtyi syömään lehtiä, enkä jaksanut sitä edes kieltää. Ihastelin ruskan kauniita värejä, puut näyttivät siltä kuin ne olisivat olleet tulessa ja maata peitti paksu lehtimatto. "Milloin viimeksi olen edes kiinnittänyt huomiota luonnon kauneuteen", mietin pysähtyessäni katsomaan hanhien lentoa ylitsemme. Syksy on aina ollut mielestäni kaunein vuodenaika, ruskan väriloistoa ei voita mikään. Nytkin ympärillämme oli kaikkia keltaisen, oranssin, punaisen ja ruskean sävyjä, unohtamatta niitä muutamia vihreitä lehtiä, jotka sinnikkäästi rikkoivat väripalettia. Viileä tuuli osui kasvoihini ja Lennun harjaan, joka hulmusi tuulessa.

Lopulta oli tietenkin pakko palata takaisin. Ilta alkoi hämärtyä kovaa vauhtia ja minunkin pitäisi lähteä kotia kohti jossain vaiheessa. Talutin ruunan suoraan omaan karsinaansa ja harjasin sen vielä perusteellisesti. Se lepuutti takajalkaansa ja venytti alahuultaan, eikä pahemmin jaksanut edes enää tökkiä minua herkkujen toivossa. Ratsastustunnin ahdistus oli hälvennyt minusta kävelymme aikana ja tunsin itseni taas itsevarmemmaksi. Viimeisenä ennen lähtöäni annoin Lennulle vielä sen iltaruuat ja vein harjat takaisin omalle paikalleen. Täytyisi pikkuhiljaa alkaa miettiä sen ratsukoulutuksenkin jatkoa. Tällä hetkellä se on suunnilleen tasolla HeB/60cm, mikä ei ole sanottavan paljon viisivuotiaalle hevoselle. Toisaalta taidonpuutetta se korvaa järkevällä luonteella ja yllättävän mukavilla askelilla, mikä tässä tilanteessa on huomattavasti olennaisempaa. Toki, pitäisi välillä myös uskaltautua Lennun selkäänkin, ettei se ehdi unohtaa kaikkea oppimaansa.

Näissä mietteissä kävelin autolleni. "Eikö Kuuvuorella ollut jotain koulutuspaikkojakin", pohdin huristaessani kohti kotia ja päätin ottaa asian puheeksi Irenen kanssa kun seuraavan kerran törmään häneen tallilla. "Ei siitä varmaan haittaakaan olisi."

Uusia tuulia, 1.2.2023

Aika kuluu kuin siivillä ja elämäntilanteet muuttuvat niin lennokkaasti, että hyvä kun itsekään pysyn mukana. Olin juuri saanut elämäni järjestykseen Suomessa, yritys pyöri hyvällä liikevoitolla, Snow'n kanssa treenit kulkivat kuin ajatus ja Lennun kanssa olimme muuttaneet Kuuvuoresta pienelle kotipihatallille ottamaan rennosti, kun entinen työkaverini Saksasta heitti minulle ehdotuksen, josta en voinut kieltäytyä. Niin sitten pakkasin meidän kaikkien kimpsut ja kampsut ja muutin takaisin Saksaan. Pääsin ystäväni yritykseen osakkaaksi ja jo valmiiksi varsin hyvät tuloni kasvoivat entisestään. Mutta kaikkihan tietävät sanonnan siitä, että kun on rahaa, ei ole aikaa. Tämä ei voisi olla enempää totta. Työpäiväni tuppaavat venymään turhan pitkiksi (onneksi teen töitä kotisohvalta käsin!) ja niiden päätteeksi pitäisi hoitaa kotia, käydä kaupassa, lenkittää Snow, tehdä ruokaa - ja jossain välissä vielä ratsastaa Lennukin edes muutamasti viikossa. Puoli vuotta ehdin sinnitellä tämän mahdottoman aikataulun kanssa, kunnes jotkin korkeammat voimat toivat eteeni ratkaisun, joka hyödyttänee kaikkia osapuolia.

Olin työmatkalla Ranskassa, kun päätin pitkän palaveripäivän päätteeksi mennä rentoutumaan lähiökuppilaan. Ehdin istua pöydässä vain hetken, kun huomasin tiskillä naisen, joka selvästi etsi istumapaikkaa jo valmiiksi täydestä kuppilasta. En tiedä mikä hetkellinen mielenhäiriö minulle iski, sillä tavoittaessani naisen katseen, viitoin kättäni ja osoitin pöydässäni olevaa tyhjää paikkaa. Kaikeksi yllätykseksi brunette marssikin pöytäni ääreen ja istahti alas. Muutaman kiusaannuttavan hetken jälkeen löysimme myös yhteisen puhekielen ja aloimme keskustella. Tulimme selvästi aivan eri maailmoista, mutta jostakin kumman syystä päädyimme puhumaan hevosista, mikä tuntuikin olevan ainoa meitä yhdistävä asia. Nainen oli esittäytynyt Melinaksi ja muutaman tunnin keskustelun, sekä aivan liian monen tuopin jälkeen kuulin kysyväni, olisiko hän hevosta vailla. Ei, en tietenkään myisi Lennua! Sehän olisi sama kuin myisin toisen käteni. Tai molemmat. Tietenkin asioissa oli muutama mutka matkassa; minä ja Lennu asuimme Saksassa, Melinan kotitalli sijaitsi Itävallassa, joskin nainen itse tuntui viihtyvät varsin paljon Ranskassa. Uskaltaisinko luovuttaa hevoseni toiseen maahan, melkein tuntemattoman hoteisiin?

Vaihdoimme kuitenkin yhteystietoja ja sovimme kumpikin miettivämme asiaa tahoillamme. Toivotin Melinan tietenkin myös tervetulleeksi tapaamaan Lennua, olisihan kyseessä kuitenkin pitkäaikainen ylläpitodiili. Lupasin myös lähettää hänelle joitakin videoita ja kuvia Lennusta, että hevosesta saisi hieman tarkemman kuvan.

Palattuani Saksaan suuntasin heti Lennua katsomaan. Puolen vuoden aikana se oli ehtinyt unohtaa osan jo oppimistaan taidoista, ruuna oli lihonut hieman ja kaiken kaikkiaan näytti lähinnä pihan perälle unohdetulta puskapollelta. Näky teki minut surulliseksi. Harjasin raudikon perusteellisesti ja päätin testailla sen taitoja kentällä. Kuten arvata saattaa, ruuna oli ruosteessa ja selvästi ikäistään jäljessä kaikessa mahdollisessa. Vajaan tunnin vääntämisen jälkeen luovutin ja lähdimme kävelemään tallipihan ulkopuolelle. Vaikkei Lennussa olisi muita hyviä puolia, se on ainakin järkähtämättömän fiksu ja tasainen myös maastossa - jos näitä reittejä nyt maastoiksi voi edes laskea.

Hoidettuani Lennun palasin kotiini ja päätin samantien lähettää Melinalle lupaamani videot. Liitin mukaan vanhempia videoita Kuuvuoren ajoilta, jolloin Lennukin meni eteenpäin ja oli järkevässä ratsutuksessa, mutta mukana oli myös uudempia videoita ruunan nykyisestä kunnosta ja taitotasosta. Hieroin ohimoitani ja mietin, että niiden videoiden jälkeen Melina ei varmasti edes vastaa minulle enää. Kuka edes haluaisi ylläpitoon ruunan, joka ei vielä seitsemänvuotiaanakaan suorita esteitä ratana tai kykene kokoamaan edes Helpon A:n tasoisesti? Oikealla ratsastajalla ja hyvässä opetuksessa ruunasta tulisi varmasti vaikka mitä, onhan sillä varsin pätevä sukukin, mutta juuri tällä hetkellä Lennu menee minulla vain hukkaan. Riittävän kauan asioita pyöriteltyäni minua alkoi itkettää. Ei olisi luultavasti pitänyt edes ostaa koko hevosta, vaikka sitä valtavasti rakastankin. Mitä ruunan kasvattaja edes ajattelee meistä. Mitä tallikaverit miettivät. Mitä Melinakin ajattelee. Ja ennen kaikkea: mitä itse ajattelen? Ajatukseni olivat lopulta yhtä suurta sotkua, kun päätin nousta tietokoneelta ja painella Snow'n kanssa lenkille. Senkin treenit ovat jääneet ihan hunningolle viimeisen puolen vuoden ajan. Olisipa vuorokaudessa enemmän tunteja!

Puheet todeksi, 3.2.2023

Viimeisen karsinavuokran maksaminen näillä näkymin melko hyvään toviin tuntui pahemmalta kuin olisin voinut edes kuvitella. Melina oli kuin olikin ollut kiinnostunut Lennusta vielä videoiden jälkeenkin ja sovimme, että hän tulee Lennua kokeilemaan mahdollisimman pian - ja järjestää ruunalle kuljetuksen Itävaltaan, mikäli on kokeilun jälkeen edelleen kiinnostunut. Kovin varmalta hän oli kyllä vaikuttanut, joten olin jo tallinpitäjälle ilmoittanut, että Lennu muuttaa tämän kuun aikana. Vaikkei Melina raudikkoa veisikään mukanaan, olin joka tapauksessa päättänyt vaihtaa sen tallipaikkaa jonnekin muualle, hieman lähemmäs kotiani mikäli mahdollista. Vähenisi ainakin autossa istuminen.

Olin päättänyt ottaa töistä hieman vapaata, että voisin vähän jumppailla jättiläishevostani ennen Melinan koeratsastusta. Lennu vaikuttikin varsin ilahtuneelta saamastaan huomiosta, mikä tietenkin teki minut ennen kaikkea surulliseksi. Ruunalla on niin suuri sydän, ja itse käytän kaiken aikana töissä. Onko tässäkään mitään järkeä. Toki, ilman töitä en voisi rahallisesti omistaa hevosta, joten minkäs teet.

Ratsuna Lennu on kyllä raaka, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Aiemmin treenatut pohkeenväistöt ja avotaivutukset ovat iloisesti päässeet unohtumaan niin minulta kuin hevoseltanikin, joten kentällä lähinnä teimme ympyröitä ja voltteja eri askellajeissa. Paitsi laukassa, siinä voltit eivät Lennun tasapainolla vielä oikein suju. Muutenkin se hölmöläinen tuntuu laukassa unohtavan takajalkansa kokonaan ja jolkottelee takajalat tallissa. Oma vikahan se tämäkin on. Otimme jumppailun avuksi myös maapuomit, jotka ruunanrupsukka ylitti innokkaasti korvat hörössä, vauhtiaan hieman lisäten. Hävettää myöntää, mutta minulle meinasi iskeä rimakauhu jo siinä vaiheessa ja jouduin vähän toppuuttelemaan yllättävänkin innokasta ratsuani. Mistähän kadonneen itsevarmuuden saisi takaisin?

Ratsastuksen lopuksi lähdimme taas kävelemään maastoon, muutaman pätkän ravasimmekin. Tällaisessa rautias on parhaimmillaan, sillä nähdessään jotain jännittävää se vain yksinkertaisesti pysähtyy ja kysyy ratsastajalta onko syytä huolestua. Yleensä ei ole. Oikeastaan Lennu olisi varmasti äärimmäisen loistava tuntihevonen kun asiaa tarkemmin pohtii. Isokokoinen, mutta ei erityisen isoliikkeinen, rauhallinen, järkevä ja arkajalkojen kanssa hyvin varovainen. Eikä lainkaan tuhma, ikinä. Vaikka mitä merkitystä silläkään nyt on, en ole ruunaa myymässä ratsastuskouluun. Kaikkea sitä ihminen ehtii miettiä vaikka pitäisi keskittyä ratsastukseen.

Laskeuduttuani takaisin maan kamaralle ja riisuttuani ratsultani varusteet huomasin, että Melinalta oli tullut minulle viesti. "Hei, voisin viikonloppuna tulla kokeilemaan Lennua jos se sopii." Katsoin puhelintani. Nyt on perjantai. Nielaisin. "Joo, sopii hienosti. Tervetuloa! Haenko sinut lentokentältä?" Lähetin viestin. Alkoi taas itkettää. Perkele.

Ivonne Ekdahl

Syntynyt Vaasassa "aivan liian kauan sitten" (37-vuotias)
Asunut yhdeksän vuotta Saksassa, muutti viisi vuotta sitten takaisin Suomeen - ja puoli vuotta sitten takaisin Saksaan.
Pyörittää omaa IT-alan yritystään ja on aina aivan liian kiireinen ja stressaantunut.
Pituudeltaan noin 165cm, ruumiinrakenteeltaan tätimäisen pyöreä.
Lyhyet punaisiksi värjätyt hiukset, vaaleansiniset silmät, yleensä käyttää silmälaseja (ellei ole hukannut niitä. Taas.)
Omistaa bordercollienarttu Snow'n, jonka kanssa tiukkapipoilee treenikentällä aina kun ehtii.

Ivonne on hieman vaikeasti lähestyttävä nainen, jolla tuntuu aina olevan kiire jonnekin. Yleensä tämä tosin pitää myös paikkaansa, sillä hänellä on koko ajan ainakin tuhat rautaa tulessa - milloin pitäisi jo mennä kotiin lenkittämään koira, milloin hän saapuu tallille jakkupuku päällä suoraan palaverista. Pohjimmiltaan kuitenkin ystävällinen ja reilu, mutta pitää aluksi ihmiset mieluiten käsivarrenmitan päässä. Opiskellut alunperin merkonomiksi, mutta Saksassa asuessaan vaihtoi alaa ja nykyisin pyörittää omaa IT-alan yritystä. Tämä on mahdollistanut sen, että Ivonne pääsi viimeinkin muuttamaan "ison maailman hulinasta" pois. Jostain syystä asuinpaikaksi valikoitui Penninge, vaikkei nainen tunne koko paikasta yhtään ketään (ei palata siihen, että ikävän avioeron jälkeen nainen halusi muuttaa minne tahansa mikä on "riittävän kaukana"). Muuttokin tapahtui niin nopeasti, että hän joutui tyytymään huonokuntoiseen vuokrakaksioon, mutta pitää silmänsä auki myytävien asuntojen varalta.

Vapaa-aika oli vielä muutama vuosi sitten punapäälle täysin tuntematon käsite, mutta muutettuaan takaisin Suomeen hän sai järjestettyä työnsä niin, että luppoaikaa on joskus vähän liikaakin. Tästä ilahtuneena hän osti itselleen hevosen ja nyt ratsukoulutuksen jälkeen viisivuotias ruuna muutti Kuuvuoreen ja kaksikon yhteinen taival pääsi viimein alkamaan.

Hevostaustaa naisella on aivan lapsesta asti, mutta Saksan vuosina harrastus jäi taka-alalle, joten ratsastustaidot ovat hieman ruosteessa. (Nyt joku voisi tietenkin kysyä, miksi ihmeessä tässä vaiheessa kannatti ostaa itselleen täysin raakile hevonen, mutta no - rahalla saa ja hevosella pääsee). Ollut aina enemmänkin kouluratsastaja, muttei suoranaisesti inhoa hyppäämistäkään. Nauttii myös pitkistä ja rennoista maastoreissuista, etenkin hyvässä seurassa. Vapautuneimpana naisen kuitenkin näkee yleensä silloin, kun hän on päättänyt valjastaa Lennun kärryjen eteen ja on lähdössä pitkälle ajolenkille. Silloin Ivonne rentoutuu parhaiten ja pystyy nauttimaan niin maisemista kuin hevosen seurasta.

Stressaantuneena tuppaa kiskomaan tupakkaa aivan liian paljon, mutta muutoin elää varsin säntillistä elämää. Toisinaan juhlistaa viikonloppua lasillisella tai parilla hyvää valkoviiniä tai käymällä ravintolassa. Muutoin nainen käykin sitten lähinnä tallilla ja ruokakaupassa, jos koiran kanssa lenkkeilyä ei lasketa. Yksi syy köyhään sosiaaliseen elämään voi tietenkin olla sekin, että kaikki naisen ystävät asuvat vähintään parinsadan kilometrin päässä...

Paluu satulaan -kurssi Kuuvuoressa, osa 1

Kerro vähän itsestäsi - kuka olet, milloin ja miten olet harrastanut ratsastusta? Miksi lopetit? Jännittääkö paluu satulaan?
Pysähdyksiä, puolipidätteitä, käännöksiä, peruutuksia - ja taas puolipidätteitä. Muistuiko kaikki hyvin mieleen, menikö pää pyörälle termiviidakossa tai opitko peräti jotain ihan uutta?
Ratsastuksenopettaja kiersi jokaisen luona pääty-ympyröillä. Mitä vinkkejä sait asentoosi?
Jokainen muistaa miten kevennetään - kun ULKO/SISÄ etujalka on ilmassa, sinä nouset ilmaan. Mutta kumpi etujalka se nyt taas olikaan...?
Miltä ravaaminen pitkästä aikaa tuntui? Jännittikö? Pystyitkö rentoutumaan satulassa? Kuvaile pieni pätkä ravailua. VINKKI! Ota huomioon ympäristö muine ratsukoineen, taluttajineen, tallipihoineen ja äänineen. Uppoudu tunnelman vietäväksi!

1.

"Eih, suomenhevonen..." mumisin hiukan harmistuneena katsoessani tuntilistaa - ja tietäessäni, että ainakin kaksi tuntia saisin ratsukseni saman hevosen. Ovathan suomenhevoset monipuolisia ja monesti varsin sopivia juuri ratsastuskouluihin, mutta jostain syystä en ikinä ole löytänyt niiden kanssa yhteistä säveltä. Ennen Saksaan muuttoani minulla oli ratsuna iso ja reaktiivinen puoliveritamma, jolta löytyi niin liikettä kuin luonnettakin, mutta vuosien varrella suomenhevosetkin ovat tulleet tutuiksi. Kyseisen puoliverisen kanssa kilpailin koulu- ja esteratsastuksessa varsin hyvällä menestyksellä, tasoilla Vaativa B ja 110 cm. Saksassa hevosharrastus jäi kuitenkin pitkälti taka-alalle, lukuunottamatta muutamaa maastoreissua läheisellä vaellustallilla. Aika ei vain yksinkertaisesti riittänyt töiden, opiskelujen, koiraharrastuksen ja parisuhteen jälkeen. Suomeen palattuani viisi vuotta sitten, otin yhteyttä hyvään ystävääni Irethiin, joka Kajaanissa kasvattaa suomenhevosia ja suomalaisia puoliverisiä ja tiedustelin varovasti, olisiko hänellä tiedossa jotakin mukavaa myyntihevosta, jonka kanssa verestää muistoja. Luonnollisestikaan asiat eivät menneet ihan niin kuin kuvittelin, joten minusta tuli torinhevosvarsan omistaja ennen kuin huomasinkaan. Tämä on kuitenkin aivan toinen tarina.

Odotellessani Lennun kasvua varsasta hevoseksi, kävin kuukausittain katsomassa sitä Irethin luona. Yleensä näillä kerroilla pääsin myös ratsaille, ja aina sain alleni niitä iänikuisia suomenhevosia. Tässä vaiheessa viimeistään opin, että vika on minussa: kyseiset hevoset olivat pitkälle koulutettuja, osaavia ja erittäin laadukkaita, mutta se yhteinen sävel... sitä ei vain ollut. Kerta toisensa jälkeen pääsin kokemaan sen tunteen, kun hevonen kyllä tietää mitä pitää tehdä, mutta itse on hukassa kuin rantapallo avomerellä. Näiden lähtökohtien myötä odotukseni ensimmäistä tuntia kohtaan eivät olleet korkealla. Jännitin jo valmiiksi alkavaa kurssia ("mitä muut ajattelevat, mulla kuitenkin on omakin hevonen", "entä jos en muista enää mitään", "jos se onkin ihan kamalaa") eikä ratsuvalinta ainakaan helpottanut jännitystä. Päinvastoin, harkitsin palaavani takaisin autolle ja huristelevani pois palaamatta enää ikinä. Ilman Lennua varmaan olisin tehnytkin niin.

Ennen tuntia oli onneksi lyhyt kokoontuminen toimistossa, minkä aikana pahin jännitykseni helpotti huomattavasti. Ainakin osa muista kurssilaisista kertoi myös jännittävänsä ja toisaalta - oppimassahan täällä ollaan. Toimistosta siirryimme katsomaan hevosen varustamista ja laittamaan omat ratsumme kuntoon. Tämä osa-alue sentään oli minulla hyvässä muistissa!

Oma ratsuni, Ville, vaikutti olevan aivan yhtä ilahtunut kohtaamisestamme kuin itsekin. Se näytti sitruunan nielleeltä heti kättelyssä ja ruunan hoitaja sanoikin, että punaraudikko tuppaa aina näyttämään siltä. "Hienoa, tämähän alkaa lupaavasti", ajattelin harjatessani ruunaa. Kyselin Villen hoitajalta millainen kokemus ruuna on ratsuna ja yllättävää kyllä, hän ei ensimmäiseksi kuvaillut sitä kovasuiseksi tai raskaaksi edestä. Ehkä olen liiaksi jäänyt jumiin siihen stereotypiaan, että kaikki suomenhevoset vain painavat ohjalle, aivan sama mitä siellä selässä itse teki. Sen sijaan Villeä kuvailtiin pomminvarmaksi, mikä helpotti jännitystäni hieman. Pohjimmiltani olen kuitenkin hiukan arka ratsastaja etenkin uusien hevosten kanssa.

2.

Ensiminuuttien jälkeen satulassa istuminen tuntui itseasiassa varsin hyvältä. Lisävarmuutta toi vierellämme kävellyt taluttaja, mutta muutenkin olin positiivisesti yllättynyt. Hieman laiskanpulskeahan Ville oli, sen huomasi heti, mutta ainakaan koko ajan ei joutunut pelkäämään hevosen sinkoavan Maata kiertävälle radalle. Aluksi jouduin vähän verestämään muistiani eri termien kanssa ja pari kertaa Ireneltä kysymäänkin hieman tarkennusta asioihin. Onneksi hän vaikutti melko kärsivälliseltä opettajalta! Pitkästä aikaa olin myös kentällä useamman muun ratsukon kanssa, joten muutaman kerran meinasin suorastaan törmätä toiseen ratsukkoon, koska olin liiaksi keskittynyt vain omaan tekemiseeni.

3.

"Mikä ihme siinä on, että nää kantapäät elää ihan omaa elämäänsä", tuskailin mielessäni, kun Irene ainakin sadannen kerran huomautti siitä, että kantapääni nousivat liian ylös. Sama ongelma on ollut minulla aina kun jännitän hevosen selässä. Siinä vaiheessa nojaan liiaksi eteen ja kantapääni yrittävät lähennellä korviani. Viimeistään kolmannen "Ivonne, ne kantapäät..!" huikkauksen jälkeen aloin olla myös todella tietoinen katsomossa istuvista ihmisistä. En kuullut kenenkään sanovan mitään, mutta omat epävarmuuteni lähtivät aivan laukalle. "Tällä menolla en kehtaa näyttää naamaani täällä ikinä", ajattelin ahdistuneena ja aloin melkein jo miettiä Lennun myymistä. "Miten voi muutamassa vuodessa unohtaa näin paljon ihan perusasioita", päädyin lopulta sanomaan Irenelle, kun ratsastin pääty-ympyrällä ja hän tuli antamaan vinkkejä. Onneksi nainen oli varsin kannustava, sillä muuten olisin varmaan purskahtanut itkuun.

Sain paljon vinkkejä istuntaani liittyen, etenkin vinouteeni tuli paljon uutta ajatusta. Olen aina ollut vino etenkin oikealle, eikä tämä ole pitkän tauon aikana näköjään kadonnut minnekään. Merkillistä. Osittain vinouteni johtuu jännityksestä, osittain se on ihan vain opittua. Jännityksen vuoksi myös kantapääni lähtevät nousemaan ylöspäin ja reidet ovat aivan lukossa, mikä taasen vaikeuttaa apujen antamista ja monesti ratsuni ennakoivatkin etenkin pysähdyksissä. Sen suhteen tämäkään kerta ei ollut poikkeus, sillä Ville pysähtyi jo paljon ennen kuin ehdin edes varsinaisesti pidättää. "Täytyy varmaan venytellä jatkossa enemmän, josko en olisi niin jumissa", pohdiskelin kuunnellessani Irenen antamia vinkkejä ja ohjeita juuri tähän liittyen. Hänkin mainitsi niin tuntien ulkopuolisen harjoittelun kuin mielikuvaharjoitteetkin, mikä ei oikeastaan kuulosta ollenkaan hassummalta idealta.

4. & 5.

Kevyt ravi tuntui aluksi hiukan jännittävältä, tosin muutaman askeleen jälkeen kevennys löytyi hyvin helposti. Kun se on kerran mennyt selkärankaan, se ei sieltä ilmeisesti niin vain katoakaan. Alkuun Irene kertasi kevennyksen idean ja sen, että oikea kevennys katsotaan ulkoetujalan mukaan. Hyvin pian rytmi kuitenkin löytyi jo niin sanotusti perstuntumalla ja samalla itsevarmuuteni lisääntyi kummasti. Villen ravi oli todella miellyttävää, tasaista eikä oikeastaan juuri lainkaan pompottavaa, vaikkei askelpituus päätä huimannutkaan. Ravatessa pystyin lopulta jopa unohtamaan katsomossa istuvat ihmiset, taluttajan ja pahimman ahdistukseni: nautin vain hevosen liikkeestä, kevyestä ilmavirrasta kasvoillani ja siitä tunteesta, että olemme ratsukko, emmekä vain ratsastaja ja ratsu.

Harjoitusravissa istuminen oli suorastaan miellyttävää, ratsuni ravasi rennosti ja letkeästi, lähes hyväntuulisesti eteenpäin. Lopulta reitenikin rentoutuivat sen verran, että istuin oikeasti syvällä satulassa ja saatoin antaa Villelle aavistuksen enemmän ohjaa, että se pääsi vähän venyttämään kaulaansa eteen ja alas. Irenen ehdottaessa, että antaisimme hetkeksi taluttajien huolehtia ohjaamisesta ja laittasimme silmämme kiinni, tuntui aluksi epämiellyttävältä. En pidä siitä, etten itse ole koko ajan täysin tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtuu ja niin sanotusti ohjissa, joten aluksi kieltäydyin. Hetken kuluttua kuitenkin tulin toisiin aatoksiin ja päätin luottaa taluttajaan - ja hevoseen. Suljettuani silmäni tuntui siltä, että koko maailmasta olisi yhtäkkiä tullut aivan hirvittävän äänekäs. Hiekan lentäminen kavioista, taluttajan hieman raskaampi hengitys, oma hengitykseni, lintujen laulu, kevyt tuuli - kaikki kuulosti ainakin satakertaiselta normaaliin verrattuna. Tänä aikana istuntani kuitenkin rentoutui entisestään ja avattuani silmäni, minusta tuntui, että olin päässyt taas rahtusen lähemmäksi sitä nautintoa, mitä ratsastus minulle vuosia aiemmin toi.

Irenen ilmoittaessa tunnin olevan loppusuoralla, olin aivan ihmeissäni. Aika tuntui suorastaan lentäneen! Ikäväkseni huomasin myös sen, että oma kuntoni on päässyt romahtamaan viime vuosina. Valuin hikeä kuin pieni possu ja jalkani olivat spagettia. Ja tämä oli vasta ensimmäinen tunti! Lopettelin tunnin kuitenkin hyvillä mielin ja hymyssä suin, vaikka paikoitellen olinkin ollut erittäin ahdistunut ja valmis lyömään hanskat tiskiin. Innolla odotan seuraavaa tuntia - jopa sitä, että pääsen taas ratsastamaan Villellä, sillä ennakkoluuloistani poiketen se olikin varsin mainio tuttavuus.

Paluu satulaan -kurssi Kuuvuoressa, osa 2

1.

"Oon ihan just myöhässä, äh, hemmetin palaverit!" jupisin itsekseni kun kiiruhdin tallille nippanappa ajoissa. Villen hoitaja oli onneksi paikalla ja aloitellut jo ruunan harjaamista, joskin hieman työlääntyneen oloisena. Pahoittelin myöhäistä saapumistani ja varustin ratsuni ripeästi. Sain juuri suomenhevosen valmiiksi, kun Irenen ääni kuului jostain päin käytävää ja kertoi tunnin alkavan heti kun kaikki ovat valmiita. Eipä siis aikaakaan kun olin jo kiivennyt Villen selkään ja lähdimme kiertämään kaviouraa muiden kanssa. Olin tälläkin kerralla jännittynyt, mutta en aivan niin pahasti kuin viimeksi. Silmien sulkeminen alkukäynneissä tuntui epämiellyttävältä, mutta tein sen kuitenkin. Pyrin rentouttamaan jalkojani ja hartioitani parhaani mukaan ja huomasinkin, että lopulta istuin varsin syvällä satulassa. Tosin olen aivan järkyttävän vino, toista istuinluuta en tuntenut aluksi käytännössä lainkaan ja kylkenikin meinasi lysähtää jatkuvasti. Tuskanhiki valui otsallani jo siinä vaiheessa kuin keräsin ohjia paremmin tuntumalle ja tämä olikin vasta kärsimyksen alkua.

2.

Tällä tunnilla nimittäin kaikki meni päin honkia. Ville ei ollut pätkääkään eteenpäinpyrkivä, koska puristin jatkuvasti reisillä aivan liikaa, se ennakoi jokaikisen pysähdyksen monta metriä ennen toivottua kohtaa ja kyynärpääni suoristuivat kuin itsestään muutaman metrin välein. Vierellä kävelevä taluttajakin alkoi näyttää niin elämäänsä kyllästyneeltä, etten lopulta enää kehdannut pyytää häneltäkään apua. Onneksi Irene huomasi, että tänään meillä ei homma oikein sujunut ja tuli hetkeksi ihan kädestä pitäen neuvomaan minua. Sain paljon vinkkejä etenkin käsien asennon suhteen ja lopulta löysinkin sekä kyynärpäille kulman että ranteille rentouden. Tämän jälkeen pysähdykset sujuivat hieman paremmin, joskaan eivät vieläkään kovin hyvin. Useamman kerran Irene joutuikin muistuttamaan minua ohjastuntuman pehmeydestä, sillä kyynärpäiden suoristuessa kaikki jousto katosi samantien.

4.

Sitten aloitettiinkin pääty-ympyrät. Joo-o. Vinouteni vuoksi ympyrämme olivat epämuodostuneita päärynöitä ensimmäiset kerrat, sentään sain asetettua ruunan oikein. Itketti. Aloin verrata itseäni aivan liikaa muihin kurssilaisiin ja kaikilla muilla tuntui menevän niin paljon paremmin, että harkitsin keskeyttäväni tunnin. Kunto tuntui loppuvan aivan kesken, samoin sisu. Jälleen kerran Irene tuli neuvomaan minua tarkemmin ja sitten koinkin tunnin ensimmäisen (valitettavasti myös viimeisen...) ahaa-elämyksen. Kun sain lonkankoukistajat rennommiksi, suoristui oikea kylkenikin kuin itsestään! Tämän ansiosta ympyrät alkoivat olla pyöreitä ja yhteistyö Villen kanssa sujua edes hitusen paremmin. Rapsutin ruunaa harjan alta ja kuiskasin sille anteeksipyynnön luokattoman surkeasta ratsastuksestani. Ruuna ei kyllä välittänyt tästä tuon taivaallistakaan, jatkoi vain marssimistaan.

Ravissa niistä pääty-ympyröistä ei sitten tullutkaan mitään. Jalustimeni karkasivat koko ajan jonnekin, ympyrät pienenivät jatkuvasti, keventämiseen ei löytynyt rytmiä ja asetuskin katosi sen siliän tien. Lisäksi olin vähän väliä muiden ratsukoiden tiellä, koska Ville tiputti ravista käyntiin heti kun jouduin korjaamaan asentoani tai jalustimia paremmin. Suoraan sanottuna lopulta onnistuimme ravaamaan lähinnä taluttajan ansiosta, sillä hän patisti ruunaa liikkumaan eteenpäin samalla kun itse yritin pysyä edes hiukan tehtävien tasalla. Onneksi lopulta Irene pyysi kaikkia ottamaan käyntiin ja antamaan hevosille pidempää ohjaa välikäyntien ajaksi. Sain hengiteltyä ja kasattua päätäni, mikä tulikin todella tarpeeseen.

3.

Välikäyntien jälkeen tehtävä alkoi hitusen paremmin, mutta kun Irene ilmoitti kaikkien ratsastavan lopputunnin ilman jalustimia, valahdin kalmankalpeaksi ja ajattelin pyörtyväni. Hitusen häpeissäni sopersin taluttajalle (joka tässä vaiheessa näytti heittäneensä kaiken toivon hukkaan), voisiko hän ainakin alkuun huolehtia ohjaamisesta, koska en tuntenut oloani järin itsevarmaksi. Villen ravi on onneksi melko tasaista, eikä ongelmaksi muodostunut ravin pompottaminen vaan se, että olin edelleen tuskastuttavan vino, mikä horjutti tasapainoani niin volteilla kuin kulmissakin, eivätkä voltitkaan kyllä kovin kauniita olleet. Lopulta toiseen kylkeeni alkoi sattuakin aivan älyttömästi, mikä vain pahensi tilannetta entisestään. Huokaisin helpotuksesta, kun Irene ilmoitti loppukäyntien alkavan. Tunsin suorastaan syyllisyyttä, että olin ollut niin epäreilu ratsuani kohtaan oikeastaan tunnin alusta loppuun.

5.

Laskeuduin ruunan selästä hieman vapisevin jaloin ja kasvot häpeän läikittäminä. En tiedä olenko koskaan elämässäni ratsastanut näin huonosti kuin tänään. Talutin Villen karsinaansa vaitonaisena ja aloin riisua siltä varusteita. Ensimmäistä kertaa koko tämän kurssitunnin aikana tunsin oloni itsevarmaksi, minkä suomenhevonenkin tuntui vaistoavan ja se puhalteli sieraimistaan ilmaa rauhallisesti. Silitin sitä kaulasta ja huokaisin, enkä hetkeen välittänyt ympäröivästä hälinästä tai jalkaansa kärsimättömästi naputtavasta hoitajastakaan mitään. Viimein oli pakko lähteä viemään varusteita satulahuoneeseen ja hoitajan avustuksella löysin kaikille tarvikkeille oikeat paikat ja sain huollettua ne tallin ohjeiden mukaisesti. Kiitin hoitajaa vuolaasti ja päätin, että seuraavalla kerralla tuon Villen hoitajalle suklaalevyn kiitokseksi, vaikken seuraavaa tuntia enää samalla ratsulla menekään. Ilman hänen apuaan en tänään olisi selviytynyt juuri mistään tehtävistä! Kelloa vilkaistessani huomasin ilokseni, että ehtisin hyvin käydä vielä tervehtimässä Lennuakin yksityistallin puolella, joten lähdin astelemaan pois satulahuoneesta. Ehkäpä seuraava tunti menisi hieman paremmin!