Virva oli tärkeä osa tallin arkea kaikkine omine päähänpistoineen. Siksi olikin erittäin raskasta luopua rakkaasta ystävästä. 24-vuotiaana tamma sairastui pääntautiin ja 01.02.2024 oli aika tehdä viimeinen palvelus uskolliselle ystävälle. Hyvää matkaa, Virva!
|
Nimi Hopealan Virvaleikki "Virva" Rotu suomenhevonen Sukupuoli tamma Väri rautias Säkäkorkeus 157cm Syntymäpäivä 10.06.2014 (4v 10.10.14) Ikä 24 vuotta (1.2.24) |
Rekisterinumero VH16-018-0270 Omistaja Ireth (VRL-03777), Viisikko Kasvattaja Maisa Hopeala, Suomi (EVM) Koulutus va. vaikea Painotus valjakkopainotus Saavutukset VVJ-II |
VVJ-II -palkittu joulukuun tilaisuudessa 31.12.2023 pistein 99p. Pistejakauma:
Rakenne 7 (10), kilpailut 40 (40+), suku 20 (20), jälkeläiset 20 (20+5), lisäpisteet 12 (15).
Hopealan Virvaleikki tuli Viisikkoon kahdesta syystä: ensinnäkin, valjakkotammalle oli erittäin suuri tarve, niitä kun ei ollut yhtäkään ja toisekseen, sen nimi on hauska. Kyllä, juuri siksi. Mielenkiintoinen ja Viisikossa täysin uusi suku ei tietenkään ollut pahitteeksi. Olin jo tovin katsellut myytäviä valjakkohevosia, mutta niitä oli tarjolla kovin vähän ja nekin menivät kaupaksi alta aikayksikön. Onneksi tallimestarini sitten vinkkasi, että hänen ystävällään Hopealan Maisalla saattaisi olla kesällinen tammavarsa hiljaisessa myynnissä ja minähän tartuin siihen kuin leijona lihanpalaan. Soittelin Maisalle heti samana päivänä ja kyselin varsasta lisää. Hieman mietitytti varsan ostaminen taas, meillä kun Viisikossa oli valtavasti nuoria hevosia ja niillekin pitäisi jäädä aikaa uuden projektin lisäksi. Sovimme kuitenkin, että menen viikonloppuna katsomaan varsaa ja sen emää.
Viikonloppu tuli ja ajelin toiveikkaasti kopin kanssa reilun sadan kilometrin matkan. Pääsin heti katsomaan myytävää varsaa ja se vaikutti kyllä lupaavalta, oli kauniskin, mutta jollain tavalla se ei silti kolahtanut. Joimme Maisan kanssa vielä kahvit tallin varustehuoneessa ja silloin näin ikkunasta luultavasti maailman rumimman keskenkasvuisen suomenhevosen. "Mikäs tuon varsan tarina on", kysäisin ohimennen ja sain kuulla, että se on projekti josta ei tule yhtään mitään. Varsa on kuulemma kaksivuotias, kivasta suvusta ja vanhemmat ovat ihan hevosen näköisiä, mutta varsa on koko ajan ollut vähän isopäinen ja sellainen kirveellä veistetty, eikä se ole juuri osoittanut lahjoja yhtään mihinkään.
Joo, kaikki arvaa. Se oli meidän Virva.
Virva on iloinen, pirteä ja hyvin positiivinen suomenhevonen. Sillä ei ole koskaan huonoa päivää, vaan se on aina korvat hörössä menossa milloin minnekin. Se toimii hienosti kärryjen edessä ja osaa se hiukan jotain ratsujuttujakin, eikä ainakaan kammoa selässä killuvaa ratsastajaa. Todella hauska ja piristävä kaveri!
Hoitaessa aina kiltti ja utelias, seurailee tarkasti mitä hoitaja tekee eikä aina jaksaisi seistä ihan paikoillaan. Ei kuitenkaan karkaa edes avonaisesta ovesta, vaan jää kohteliaasta kuikuilemaan ja katselemaan maailman menoa. Suhtautuu muutenkin varsin lunkisti asioihin, tuumailee ensin tovin ennen kuin reagoi pahemmin. Pelästyessäänkin ennemmin jähmettyy kuin pakenee. Kärryjä kiinnittäessä alkaa pienimuotoinen steppailu, Virva kun haluaisi olla jo menossa. Malttaa kyllä odottaa että kuski pääsee kyytiin, ainakin pienen muistutuksen jälkeen. Alkukäynnit saattavat olla hiukan turhankin ripeät, ellei ohjastaja ole riittävän napakka.
Pääsääntöisesti raudikko on ajaessa ihan simppeli, se ei hötkyile turhia vaikka onkin reipas ja avut menevät kohtuullisen vaivatta läpi. On ennemminkin ahkera työmyyrä kuin ketterä gaselli, mutta kyllä kouluosuudetkin sujuvat tamman kanssa kommelluksitta. Sen bravuuri on etenkin lisätyt askellajit, etenkään laukasta ei näyttävyyttä puutu! Tarkkuusosiolla huomaa miten kovasti Virva keskittyy kuuntelemaan ohjeita ja tekemään parhaansa, mutta erityisen ketteräksi sitä ei voi kutsua. Se kompensoikin tätä erittäin tarkalla apujen noudattamisella, mikä on pelastanut monet tilanteet. Kestävyysosiolla rautiasta saa alkuun himmailla ihan reilusti, se kun paahtaisi menemään kuin tuli hännän alla, mikä tietenkin sitten kostautuu väsymyksenä ja hitaana palautumisena.
Kisapaikoilla ehkä tavallistakin vilkkaampi, mutta kuitenkin ihan kuulolla. Tekisi mielellään tuttavuutta kaikkien kanssa, eikä voi ymmärtää miksi täytyisi pitää välimatkaa muihin. Taluttaessa saattaa jopa hieman yrittää ryysiä, mutta napakka huomautus saa Virvan taas muistamaan ketä pitikään kuunnella.
isäVilpuriEVM, 160cm, rt |
ii.ViljamiEVM, 162cm, tprt |
iii.VelikultaEVM, 159cm, prt |
iie.IituEVM, 158cm, prt |
||
ie.ReinikkaEVM, 158cm, tprt |
iei.Kulkurin KeppiEVM, 157cm, trt |
|
iee.RentukkaEVM, 160cm, rt |
||
emäHopealan VienoliinaEVM, 155cm, prt |
ei.OivanteriEVM, 158cm, rt |
eii.ApupoikaEVM, 160cm, vrt |
eie.OikkuEVM, 154cm, prt |
||
ee.Tyyne-TylleröEVM, 154cm, rn |
eei.KovavoimaEVM, 157cm, rt |
|
eee.Tytön TylleröEVM, 153cm, rn |
Isä Vilpuri oli oikea vanhan ajan työhevonen: jykevä, hieman lyhytkaulainen ja äärettömän kärsivällinen. Sillä oli erinomaiset jalka-asennot ja syvä, täyteläinen runko ja se kantakirjattiinkin työhevossuunnalle hienosti I-palkinnolla viisivuotiaana. Ori kilpaili työhevoskilpailuissa melko aktiivisesti ja haali muutaman mestaruusmitalinkin palkintokaappiinsa. Kotioloissa sillä ajettiin myös koppakärryillä ja joskus hieman jotain kiemuroitakin harjoiteltiin, mutta mikään varsinainen valjakkohevonen se ei ollut - ei sen rakennekaan olisi lupaillut kovin vaikuttavaa uraa. Raudikko oli kaikin puolin helppo käsitellä ja kotona sen kanssa pärjäsivät lapsetkin. Jouluisin Vilpurin omistaneella perheellä oli perinteenä käydä rekiajelulla, eikä mikään olisi voinut näyttää idyllisemmältä. Ori oli koko ikänsä erittäin terve eikä vanhemmallakaan iällä sen jaloissa ollut suurempaa sanomista. Vilpuri lopetettiin huikeassa 29 vuoden iässä pahentuneiden hammasongelmien vuoksi.
Vilpurin jalostuskäyttö oli melko satunnaista, se ei joka vuosi edes saanut tammoja ja parhaanakin vuotena vain viisi. Ori periytti erinomaista luonnetta ja hyviä jalka-asentoja, sekä melko tuhtia runkoa. Muutama sen jälkeläinen kävi kokeilemassa onneaan myös raviradoilla varsin keskinkertaisella menestyksellä. Virvan lisäksi kaksi varsoista on kunnostautunut valjakkoajon saralla todella hienolla menestyksellä.
II. Viljami oli rakenteeltaan erinomainen työhevonen, etenkin sen runkoa kehuttiin niin näyttelyissä kuin kantakirjatilaisuudessakin. Luonne oli ehkä hieman turhan hätäinen käytännön töihin, mutta kyllä punaraudikko siinäkin toimi edes kohtalaisesti, etenkin omistajansa kanssa joka oli varsasta asti omistanut Viljamin. Näillä kahdella olikin aivan erityine side, ei ori tuntunut edes huomaavan muita ihmisiä mikäli omistajansa oli lähistöllä. Nuorempana Viljamia treenattiin raveja silmällä pitäen, muttei se koskaan osallistunut edes koelähtöön, sillä omistaja tajusi ettei hevosen vauhti ikinä riittäisi edes pienempiin lähtöihin. Rautias oli hyvin terve koko ikänsä, kunnes se 21-vuotiaana sairastui keuhkokuumeeseen. Se kyllä parantui siitä, mutta jälkitaudit eivät ottaneet helpottaakseen vaan ori meni todella huonoon kuntoon äkillisesti, minkä vuoksi se sitten lopetettiin.
Viljamilla olisi luultavasti ollut todellisuudessa enemmänkin annettavaa jalostuksessa, mutta se astui vain luomuna kotitallillaan, mikä tietenkin vähensi tammamäärää merkittävästi. Onnistui se silti saamaan yhdeksän varsaa, joista jopa neljä - yksi ori ja kolme tammaa - kantakirjattiin, mikä osaltaan kertoo Viljamin periyttäjän kyvyistä. Suurin osa tuoduista tammoista oli niin ikään työsuunnan hevosia, minkä vuoksi raudikon nimi toistuukin tämän linjan suvuissa melko usein.
IE. Reinikka oli rohkea ja rempseä tamma, sillä ei ikinä mennyt pasmat sekaisin vaan se ryhtyi töihin aina innolla. Tummanpunarautias suomenhevonen teki nuorempana lyhyen uran raviradoilla, mutta siirtyi ratsukäyttöön jo 7-vuotiaana, sillä se oli todella laukkaherkkä. Ratsupuolella Reinikka oli varsin pätevä tapaus, se kilpaili kenttäratsastuksessa Tutustumisluokassa aluetasolla melko usein sijoittuen. Iän karttuessa ja vauhdin ehkä hieman tasaantuessa, sille opetettiin myös valjakkoajon saloja, mutta kilpailuihin asti ei omistaja tamman kanssa lähtenyt. Myös omistajan lapset saivat kotona raudikolla ratsastella, se kuljetti pieniä kuskejaan erittäin varovaisesti ja katsoi tarkkaan joka askeleensa. Reinikka lopetettiin 22-vuotiaana sen loukkaannuttua tarhassa pahasti.
Jälkeläisiä siunaantui vain kaksi useista yrityksistä huolimatta, Reinikan tiinehtyminen oli todella ongelmallista ja on ihme, että varsoja syntyi ollenkaan. Kummankin kohdalla se oli erinomainen ja huolehtivainen emä, joka antoi jälkikasvulleen hyvät eväät elämään. Orivarsa myytiin jo nuorena kokeneeseen kotiin, mutta tammavarsa jäi asumaan emänsä kanssa ja teki varsin vaikuttavan uran kenttäratsastuksessa.
Emä Hopealan Vienoliina oli melko sirorakenteinen 155-senttinen raudikko, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Se rakasti lapsia, tuli aivan kaikkien kanssa toimeen ja suhtautui avoimen uteliaasti kaikkeen mitä näki. Ei olekaan ihme, että Vienon kanssa harrastettiin kaikenlaista; koulua, esteitä, valjakkoa, westerniä ja juoksipa se nuorena muutaman ravilähdönkin - tosin surkealla menestyksellä. Tamman omistaja aina kehui Vienoa sanoen, että juuri tällainen suomenhevosen kuuluu olla, sopiva peli kaikenlaiseen harrastamiseen muttei välttämättä huipputasolla. Raudikko opetti useamman lapsen ja nuoren myös hevostelun saloihin, eikä se koskaan hermostunut epävarmoistakaan otteista. Harmillisesti tamma menehtyi 17-vuotiaana katkaistuaan jalkansa liukkaassa tarhassa.
Vieno ehti varsoa vain kahdesti, kerran nuorempana juoksijasuunnan orista, mutta varsasta ei ravihevosta tullut vaikka kovasti yritettiinkin. Sen sijaan sillä kilpailtiin mukavalla menestyksellä kouluratsastuksessa aina 10-vuotiaaksi asti, minkä jälkeen se myytiin ratsastuskouluun opetushevoseksi - ja tällöin sen todellinen arvo vasta paljastuikin, se kun oli täydellinen tuntihevonen niin aloittelijoille kuin kokeneillekin. Voisi siis sanoa, että Vieno periytti hyvää luonnetta eteenpäin, vaikka otanta onkin harmillisen pieni.
EI. Oivanteri on Virvan lähisuvun menestynein hevonen: se kilpaili monta vuotta valjakkoajossa kansallisella tasolla, voitti useamman kerran suomenhevosten mestaruuden ja peräti kaksi kertaa Suomen mestaruuden. Raudikko oli 158 senttimetriä korkea ja rakenteeltaan ennemminkin kevyt ja korkeajalkainen kuin raskas tai jykevä. Sillä oli lennokas, matkaavoittava ravi ja aivan uskomattoman hienosti pyörivä laukka. Luonteeltaan ori oli kuuliainen ja nöyrä, mutta ei sietänyt lainkaan epämääräisiä ohjeita tai apuja. Oivanteri kantakirjattiin neljävuotiaana III-palkinnolla, mutta myöhemmin kilpailu- ja jälkeläisnäyttöjen ansiosta palkintoluokka kohotettiin ykköseksi. Kotioloissa Oiva oli varsin mutkaton kaveri, tarhasi kahden ruunan kanssa mukisematta eikä pitänyt itsestään meteliä. Orin elämä jäi kuitenkin melko lyhyeksi, sillä se jouduttiin pahan ähkyn vuoksi lopettamaan jo 17-vuotiaana.
Jalostuksessa Oivanteri olisi voinut olla suositumpikin, mutta on sillä sentään parikymmentä varsaa. Pääsääntöisesti se periytti hienoa laukkaa ja hyviä jalka-asentoja, mutta jonkin verran myös turhankin kevyttä rakennetta ja ventoja vuohisia - sekä ähkyherkkyyttä, useampi orin jälkeläinen on ähkyleikattu ja muutama myös lopetettu sen vuoksi. Useat raudikon jälkeläiset ovat kilpailleet valjakkoajossa, muutama kouluratsastuksessakin.
EE. Tyyne-Tyllerö oli vaatimattoman näköinen ruunikko tamma. Se oli paksukaulainen, tukevarunkoinen ja hiukan matalajalkainen, aavistuksen työhevostyyppinen tamma. Se ei loistanut erityisesti missään lajissa, mutta suoritti mukisematta mitä tahansa ihminen keksikin siltä pyytää. Hyvästä luonteesta huolimatta Tyyne kiersi useita koteja, eikä sillä useimmissa tehty oikein mitään. Lopulta ruunikon osti lapsiperhe, johon haluttiin mukava jokapaikanhöylä, eikä perhe todellakaan joutunut pettymään. Ratsuna ruunikko oli rakenteestaan johtuen melko kehno, mutta kärryjä se veti mielellään. Mitään kilpahevosta tammasta ei tullut, mutta se osoitti myöhemmin arvonsa siitostammana. Ruunikko eli vanhaksi, 25-vuotiaaksi, kunnes se lopetettiin heikentyneen yleiskunnon ja huonojen hampaiden vuoksi.
Tyyneä voi hyvillä mielin kutsua todelliseksi periyttäjäksi: kuusi varsaa, joista neljä kantakirjattua ja kolme kilpailleet kansallisella tasolla valjakkoajoa. Mutkaton luonnekin periytyi kaikille tamman jälkeläisille, huolimatta isäorin luonteesta.
Hopealan Virvaleikki on tarjolla jalostukseen evm-sukuisille suomenhevosoreille.
s. 01.08.2016 sh-t Viisikon Arvausleikki (i. Loisto-Tuuri), om. Vähäpelto
VVJ, 40 sijoitusta20.04.2015 - Vaikea yhdistetty - 03/29 |
VSR-cup, 1 sijoitus31.08.2016 - valjakko - Vaikea yhdistetty - 01/05, VSR-cup |
Vauhdikasta menoa 11.09.2023 (316 sanaa, kirjoittanut omistaja)
"Jaaha, mitäs me tänään sun kanssa keksittäisiin Virva. Tallityttöjen mukaan olet päättänyt unohtaa hyvät käytöstavat ja alkanut sikailla kärryjen edessä. Onkohan sulle kertynyt vähän liikaa energiaa nyt kun kisat on kisattu?" jutustelin raudikolle joka kuunteli korvat hörössä, tietenkin herkkuja odottaen. Jatkoin tamman harjaamista mietteissäni, kun tunsin pienen pukkauksen kyljessäni. Siinä Virva katseli vuoroin minua ja vuoroin takkini taskua.
"Senkin porsas", nauroin ja kaivoin leipää taskustani. Eihän tuolle ilmeelle voi sanoa ei, edes tällainen paatunut tallinomistaja.
"Woooou, juu, otahan vähän rauhallisemmin", toppuuttelin tammaa kun irrotin sen ketjuista. Se oli painelemassa kuin tuli hännän alla ennen kuin ehdin hypätä edes kärryille, tuli suorastaan mieleen sellaiset ravurit jotka eivät osaa olla paikallaan. Lopulta pääsin kuin pääsinkin könyämään kärryille ja Virva sai luvan lähteä liikkeelle. Se tarjosi ensin ravia, sitten kiemurtelua, peruuttamista ja pomppuja, mutta lopulta löytyi käyntikin. Pyörittelin silmiäni hevosen touhuille, ikää oli likemmäs 20 mutta meno kuin kolmevuotiaalla.
Verryttelyjen jälkeen annoin Virvalle luvan askeltaa ravissa hiukan reippaammin, ja voi että kun me sitten mentiinkin. Sille oli ilmeisesti kertynyt energiaa edelliseltä viideltä vuodelta viiden päivän sijaan, eikä raudikolla ollut aikomustakaan hidastaa. Annoinkin sen sitten painella, välillä jopa pyytäen vauhtia lisää. Loppujen lopuksi tammakin alkoi kuitenkin kuunnella apuja paremmin ja ravista löytyi muitakin vaihteita. Kehuin Virvaa vuolaasti aina kun se hakeutui takaisin ohjalle, ja tämän myötä pääsimme myös nostamaan laukan. Se on aina ollut raudikon suosikkiaskellaji, joten tälläkin kertaa se nousi vaivatta ja hyvä rytmi löytyi kuin itsestään. Tuulen kohistessa korvissa oli todella miellyttävä vain nauttia vauhdista.
"Nyt pitäisi Virvankin olla vähän mukavampi", huikkasin tallissa karsinaa siivoavalle Jennille, joka usein liikutti tallin valjakkohevosia. "Käytiin hiukan purkamassa energiaa, melkein kaksi tuntia oltiin", jatkoin samalla kun otin hevoselta varusteita pois. Täytyy varmaan ottaa ihan tavaksi, tälle hevoselle ei näköjään pidemmät vapaat sovi.
"Viitsitkö huomenna tehdä sen kanssa jonkun palauttavan lenkin? Menkää vaikka siitä lammen ympäri niin pääsette vähän hölkkäämään", kysyin vielä Jennalta joka näytti peukkua töidensä ohesta.